Marlyee Copeland, 28
Nuorena minulla oli huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Äiti kertoi minulle, kuinka kaunis olin, mutta sain muualta aivan erilaista viestiä. Edustan monia kansallisuuksia (äitini on valkoinen britti ja isäni musta jamaikalainen) ja vartuin pääosin valkoisten asuttamassa lähiössä, enkä päiväkodissa nähnyt itseni näköisiä nukkeja, tyttökirjojen sankarittarilla ei ollut samanlaisia hiuksia kuin minulla eivätkä roolimallit vanhempanakaan näyttäneet minulta.
Yritin koko ajan muuttaa sitä, miltä näytin. Eräs ystävistäni sanoi minulle kerran: ‘Sinun pitäisi nähdä enemmän vaivaa ja käyttää enemmän meikkiä, niin pojat tykkäisivät sinusta enemmän.’ Monien vuosien ajan käytin tuntikausia hiusteni suoristamiseen ja kulmieni nyppimiseen – mahtuakseni saavuttamattomaan kauneusihanteeseen.
Minulle käännekohta oli ensimmäinen työpaikkani lasten iltapäiväkerhossa. Huomasin, että tytöt jo 5-vuotiaina alkoivat olla epävarmoja ulkonäöstään ja minusta heistä jokainen oli aivan ihastuttava sisältä ja ulkoa. Siinä työssä opin ymmärtämään, mitä todellinen kauneus on ja mikä todella on tärkeää. En ole täällä muiden silmänilona.
Meille naisille esitetään aina epärealistisia kauneusihanteita monelta suunnalta, joten meidän täytyy edustaa kaipaamaamme muutosta haastamalla ennakkokäsityksiä ja määrittelemällä uudelleen todellista kauneutta.
